Oiva

Ensimmäinen kitara oli itse rakennettu. Kuusikulmainen vanerinpala, jossa oli alumiinilevystä leikatut mikrofonit, hammastahnatuubin korkit voluumipotikoina ja rautalankaa kielinä. Oikeastihan sillä ei pystynyt soittamaan mutta kasettisoittimen mukana olin soittavinani. Rummutkin piti olla. Ne rakensin suurista peltisistä kurkkupurkeista joihin popniiteillä kiinnitin kalvot apulantasäkeistä. Purkin pohjasta ja kannesta sai hyvät pellit ja haitsun. 70 luvun loppupuolella hankin ensimmäisen kitaran. Putkiratio, epävireinen sähkökitara, kurkkupurkkirummut ja naapurin 7-vuotias poika laulamaan. Ensimmäinen bändi oli syntynyt. Soitto ja laulu olivat kuuleman mukaan niin karmeaa kärsimystä että rumpuja soittaneen Ilkka-serkun sisko nimesi orkesterimme Trio Dolorosaksi. Jossain vaiheessa saimme oikeidenkin rumpujen kanssa soittaa mutta oikeita laulu- ja kitaravahvistimia ei ollut. Kitaran soittoa opettelin itsekseni. Koulukaveri kirjoitti haluamiini lauluihin sointukulut ja sormitukset.

Sittemmin Ilkan lähdettyä opiskelemaan jäimme Askon kanssa kahden kitaroinemme ja hän pääsikin tai joutui tulkitsijaksi lukuisille omille tuotoksille. Askon kanssa tallensimme monta c-kasettia laulujamme. Lopulta tiemme erkanivat koulujen ja töiden vietyä eripuolille Suomea.

Trio Dolorosan nousi kuitenkin tuhkasta uuden vuosituhannen koittaessa. Ilkalla oli omat rummut ja kokemusta bändeistä. Oppaanaan oli niin ikään Iisalmesta lähtöisin oleva rumpali Kepa Kettunen. Asko oli hankkinut kokemusta tanssiorkestereiden solistina ja minä komppailemalla työpaikan juhlissa kitaraa.  Kokoonnuimme satunnaisesti soittelemaan. Ilkan työpaikan yhden omistajan perhe harrasti musiikkia. Niinpä trio kasvoi kertaheitolla kahdeksanhenkiseksi vuosituhannen vaihtuessa. Kokoonnuimme isolla sakilla Helsinkiin Studio Tosikuvan tiloihin soittelemaan ja tästä lähti Ison Dolorosan tie liikkeelle. Dolot kokoontuivat  vuosittain 1-2 kertaa soittamaan ja joka kerrasta tehtiin tallenne cd-levylle. Orkesteri jopa esiintyi muutamissa juhlissa. Oma roolini vaihtui kitaran soittajasta hulluksi tamburiinimieheksi.

Trio-Dolorosan taival on jatkui siinä rinnalla ja kunnes veljeni pyysi meitä soittamaan 50-vuotispäivilleen. Tätä tilaisuutta varten minun oli hankittava basso ja opeteltava sitä myös soittamaan. Ensimmäisen tuntuman tähän jaloon soittimeen ennen oman soittimen hankkimista sain Jokelaisen Saken rokkibassolla. Hän toimi myös tärkeänä tutorina ja innoittajan basistin alku taipaleelle.

Tieni toi minut  Hyvinkäälle ensiapupoliklinikalle vuonna 1989. Täällä oli jo vuosia ollut juhlissa tapana soittaa ja laulaa. Tähän perinteen ketjuun liityin kitaroineni. Välillä opiskelin sairaanhoitajaksi ja siellä tutustuin Perttiin. Pertin kanssa soittelimme ja laulelimme kouluaikoina yhdessä Saukin kanssa. Yhtyeellemme suunnittelimme nerokkaan mainoslauseen: Rigor Mortis Livenä. Yksi keikka heitettiin. Pertti tuli myös ensiapupoliklinikalle töihin ja samalla uusi jäsen oli liittynyt päivystyksen laulukööriin. Seuraavaksi laulajiin liittyi Juha.

Basson hankinnan myötä lähdimme kokeilemaan miltä tuntuisi laulaa jos mukana olisi bassokitara. Hyvältä tuntui ja nälkä alkoi kasvaa syödessä. Juha toi mukaan sähkökitaran. Sekin tuntui hyvältä. Yleisökin tuntui tykkäävän Mestareiden uudesta imagosta. Lopulta Pasi the Palikka hommasi rummut ja enää puutui bändiltä nimi. Lukuisten vaihtoehtojen jälkeen olimme Ulkoinen Tahdistin.

Takaisin